Pipokauden avajaiset

Ai hitsi, että oonki säälittävä blogaaja. Yritän nyt kuitenkin kovasti valmistua koulusta ennen joulua, harrastaa ja nähdä vielä kaiken lisäksi niitä muutamaa kaveriakin, jotka minulla on. Ja muuta sellaista pientä, mutta tärkeää. Eilen yritin kovasti tehdä teille videopostausterkkuja Batmanilta, mutta en osannut muuttaa videota sellaiseen muotoon, että sitä olisi voinut muokata. (Mut ai hitsi, että sain taas naurut, kun Batman oli levitellyt pizzalaatikot ja muropaketit ympäri kämppää. Voi sitä nolon koiran määrää...) Uskon kuitenkin, että tää into tästä kasvaa, sillä oon saamassa Canoniin uutta putkea tässä ihan lähiaikoina!

 

Alan vähitellen surkeutua, sillä maassa alkaa olla enemmän lehtiä kuin puussa. Lisäksi en tarkene mennä kouluun enää ilman villamyssyä ja lapasia. Ulkona sataa useammin kuin paistaa. Loppusyksy alkaa olla kovasti tuloillaan... Rakastan sitä alkusyksyä, kun lehdet vasta alkaa kellastua ja ulkona tarkenee villatakissa, mutta tää loka-marraskuun seutu on pahinta masennusaikaa. Ulkona ei ees nää mitään ilman taskulamppua. Toisaalta kohta on pätevä syy jättää pyörä telineeseen ja kävellä (Niin tuskastuttavan hidasta kuin se onkin..) kouluun. Alkaa nimittäin mennä hermo tuon romun kanssa. Onhan se nätti ja saa paljon kehuja, mutta ne toimivat jarrut ois jees. Ja ajomukavuutta lisäisi huomattavasti, jos se tukijalka ei koko ajan tunkis sinne pinnojen väliin. Alamäissä saa aina väistellä kaikki kuopat, ettei se pyörä vaan tärähdä ja se tukijalka pomppaa niihin pinnoihin.

Mut jottei tää elämä ois niin synkeää, niin pistin tänään jalkaan riemunkirjavat villasukat. Arvoin lämpömittarin ääressä, että laitanko sittenkin farkut, mutta koska minun jalkoja pakotti niin kovasti, niin päätin olla vähän extreme ja mennä rennommin sukkahousuilla ja hameella. (Tai no, rentoa ja rentoa, mut eipähän purista.) Ja sain tosiaan hyvän syyn kiskoa kyseiset villasukat jalkaan. Heti piristi päivää huomattavasti. Minua on piristänyt tänään myös se, että oon nähny kavereita. Tässä vaiheessa, kun koulua on vain joka toinen torstai, sitä alkaa jossain vaiheessa huomata olevansa sellaisessa sosiaalivajaustilassa. Täytyy ihan erikseen järjestää niitä tilanteita, joissa luokkakavereita näkee. Ja samaan aikaan sitä odottaa kauhulla sitä tilannetta, että me ei ollakaan enää opiskelijoita. Suunniteltiin jo, että lähdetään yhdessä opiskelemaan joku uusi koulutus. Työelämä, yök. (Ylimääräinen raha, yök yök.)

Sellaista täällä nykyään. Minun täytyy nyt etsiä kaapista jotain syötävää (tai vaihtoehtoisesti lähteä kauppaan) ja valloittaa yksi tiskivuori. Ajatus imuristakaan ei olis pahitteeksi, mutta sen ehtii tehdä ehkä huomennakin, koska minulla on vartti koulua. Jep, aamukahdeksalta.